Suurin osa suomalaistaitelijoista tuntuu inhoavan esillä oloa, mutta se ei ole vaatimattomuutta. Käsitykseni mukaan taiteilijat eivät halua olla julkisuuden henkilöitä.
Kuvataiteilija Eeva-Riitta Eerola (s. 1980) selviytyi mallikkaasti keskiviikkona 7.8. järjestetystä The Shape of Things to Come -näyttelynsä avajaisista nykytaiteeseen keskittyvässä Helsinki Contemporary -galleriassa Helsingissä. Eerola kertoi luontevasti abstrakteista naisfiguureistaan.
Nostan Eerolalle hattua paitsi kiinnostavista teoksista, myös tilaisuudessa esiintymisestä. Ei ole helppoa lähteä puhumaan ihmisten edessä omista tauluistaan, joihin on antanut kaikkensa. Sanainen arkku voi olla tyhjä, ja teoksia on hankalaa selittää muille. Mutta pakkohan se on, jos haluaa hankkia elantonsa. Yhdestä teoksesta pyydetään kuitenkin tuhansia euroja.
Kuvataitelijat eivät ole esiintyviä taiteilijoita, mutta minua kiehtoo suomalaistaiteilijoiden matala profiili. Syitä siihen on monia. Toiset ahdistuvat, kun joutuvat vieraiden ihmisten eteen puhumaan. Osa ei tykkää ylipäätään olla esillä. Monet taiteilijoista tekevät työtään itselleen sisäisestä palosta.
Tietynlainen vaatimattomuus liittyy myös suomalaiseen kulttuuriin. Meillähän on sanontakin, että ”Vaikeneminen on kultaa.” Taiteilijat eivät saisi olla teostensa kanssa liian myyntihenkisiä, muuten he menettävät uskottavuutensa. Galleristit toimivat taiteilijoiden äänitorvina.
Suomessa taiteilijat eivät ole kauppamiehiä tai -naisia. Yhdysvalloissa taiteilijat ovat markkinatalouden edustajia. Meillä Suomessa taiteilijat eivät ehkä halua myydä sieluaan. Taiteellisesta vapaudesta on kiittäminen myös taiteilija-apurahasysteemiämme.
Kirjoittaja on taiteen harrastaja, mutta haluaisi tietää enemmän tekijöiden elämäntarinoista.
Piasinstinct-blogi löytyy myös LinkedIn:stä.
Piasinstinct 